Muisto vain
Meillä kaikilla on muistoja: rakkaita, tärkeitä, ihania, haikeita ja surullisiakin. Aivomme alkavat tallentamaan tapahtumia syntymän ensihetkestä alkaen ja elämämme varrella kokemuksemme jäävät muistoksi mieliimme. Ilman muistoja elämämme olisi toisenlaista – miten mukavaa onkaan vaipua välillä muistoihin tai vaikka muistella ystävän kanssa jotain yhdessä koettua ja saada tuntea jälleen ilon hetkiä. Juuri voimakkaita tunteita aiheuttaneet asiat jäävät muistiimme parhaiten. Muisto voi herätä henkiin paitsi ajattelemalla mennyttä, myös vaikkapa jonkun tuoksun, äänen tai kuvan vaikutuksesta. Itse en juuri muuta muista lapsuuden ajan kauppa-auto käynneistä mummin kanssa, paitsi tuoksun, joka kauppa-autossa oli. Se oli sekoitus tuoretta leipää, kahvia ja pesuaineita, kuorrutettuna kauppa-auton kuljettajan partavedellä.
Meillä kaikilla heikkenee lähimuisti viimeistään iän myötä, toki monet sairaudet saattavat vaikeuttaa muistamista jo ennen korkeaa ikääkin. On kuitenkin huomattu, että vaikeasti muistisairaatkin saattavat muistaa ja reagoida esimerkiksi juuri lapsuuden tapahtumiin ja asioihin edelleen hyvinkin tarkasti. Eli vaikka arkipäivän asiat saattavat unohtua, muistamme menneitä joskus ”valokuvan tarkasti”. Toisaalta muistot muuttuvat: ne haalistuvat, unohtuvat, eivät ehkä olekaan ihan todellisia. Joskus toinen saman kokenut muistaa tapahtuneen hieman eri tavalla.
Työssämme ikäihmisten parissa keskustelut ovat usein vanhojen muistelua ja se on todella mieleenpainuvaa ja myös mielenkiintoista. On aivan ihanaa saada kuulla entisaikojen elämästä ja huomata kuinka nopeasti maailma ympärillämme on muuttunut. Muistot kuitenkin pysyvät ja niitä kannattaa vaalia. Ehkäpä sanonta muisto ”vain” on hieman väärä, pitäisikö sanoa, että rakas, kallis muisto…